Aatosta jaloa


Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen ja paikallisen vapaaseurakunnan vanhimmiston puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös israelin ystävien liittohallituksessa sekä kristillinen teatteriyhdistys kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, ns. Soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ukki. 65-kertainen maratonin juoksija.

Sattui niin somasti, että lauantaina olin Seinäjoen kaupunginteatterissa katsomassa erinomaisen Täällä Pohjantähden alla -näytelmän ja sitten tiistaina mediaa hallitsi kohu vapaussodan (tätä nimeä me Pohjanmaalla käytämme) teloituskuvan sopivuudesta itsenäisyyden juhlavuoden juhlarahan kuva-aiheeksi. SOME-keskustelu ja rahan hyväksyneen ministerin voimakas reaktio osoittivat, että sata vuottakin on lyhyt aika joidenkin haavojen täydelliseksi parantumiseksi.

Itseäni ei kuva loukannut. Meidänkin sukuun vapaussota tuli sen verran iholle, että äidinisäni – kansakoulunopettaja Säkkijärvellä – joutui henkensä kaupalla pakenemaan hiihtäen Suomenlahden yli Viroon, kun hänet oli ilmiannettu punakaartille aseiden kätkemisestä. Suomeen hän palasi sitten osana saksalaisia joukkoja Helsingin vapautustaisteluihin kuten n. 400 muuta Viron kautta Saksaan lähtenyttä. Ei nämä tapahtumat kuitenkaan isoisään jättäneet katkeruutta, vaan päin vastoin, sittemmin poliitikkona ja lehtimiehenä hän voimakkaasti edisti kansallisen sovinnon asiaa.

Olen kyllä samaa mieltä niiden kanssa, jotka ajattelevat, että juhlarahasarja on väärä paikka kuvan julkisemiselle. Jos vapaussotaa/kansalaissotaa/sisällissotaa halutaan kuvata, joku muu kuva kuin teloituskuva olisi ollut parempi, koska moni edelleen kokee uudemmassa historiankirjoituksessa liikkaa painottuvan valkoisen puolen pahat teot, ja juhlaraha tuollaisena vain vahvistaa sitä mielikuvaa. En toki olisi juhlarahaan kuvannut myöskään Mannerheimin Helsinkiin ratsastamista. Ylipäätään minusta juhlarahassa pitäisi välttää kaikkea, mikä aiheuttaa loukkaantumista, ja aiheiden pitäisi olla mahdollisimman neutraaleja silläkin uhalla, että ne koetaan latteiksi.

Koetin oikein provosoida vaimoa ottamaan kantaa juhlarahaan. Hänellä on taustanaan vuosisatojen talonpoikaiset eteläpohjalaiset juuret ja vapaakirkollinenkin hän on jo neljännessä polvessa. En oikein onnistunut: se mistä hän ärtyi, oli ministerin toiminta ja rahan lyömisen peruuttaminen. Vaimo spontaanisti koki juhlarahasarjan idean juuri siten, kuin taiteilija sen selitti: kolikon toisella puolella satavuotisjakson haasteellinen aihe, toisella saavutus.

Vapaakirkko on viime syksynä muuttanut keskushallintonsa ja Teologisen Opistonsa Vapaussodan ratkaisupaikoille, Tampereen Kalevankankaalle. Kirkon nuorisotyönjohtaja heitti joskus ajatuksen, että kun olemme tulleet tuollaiselle paikalle, meidän pitäisi kehitellä jotakin vuoden 1918 tapahtumien muiston vuoksi. Minusta ajatus on hyvä jo senkin takia, että Vapaakirkko ei ole koskaan halunnut eristäytyä yhteiskunnasta, ei edes sen kipukohdista. Meidän näkökulmamme on yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja ihmisten keskinäisen sovun näkökulma.

Vapaakirkolla on ollut historiassaan vahva sosiaalinen eetos. Alusta asti herätysliikkeemme on halunnut auttaa myös maallisen hyvän näkökulmasta yhteiskunnan syrjäytyneitä. Olemme ymmärtäneet sen yhteyden, mikä yhteiskunnallisen vääryyden ja sosiaalisten ongelmien kesken on. Ei toki niin, ettemmekö pidä tärkeänä myös jokaisen yksilön vastuuta. Välillä sosiaalinen auttamistyö on jäänyt varsinaisen hengellisen työn varjoon, mutta ihan viime vuosina pyyteetön sosiaalinen työ on noussut takaisin yhdeksi näkyvän profiilimme keskeisimmistä osioista.

Vapaakirkollinen sosiaalityö toteutuu nyt ViaDia-yhdistysten verkoston kautta. Verkosto koostuu n. 30 paikallisesta yhdistyksestä sekä valtakunnallisesta yhdistyksestä. Työalueita ovat mm. ruoka-aputyö, vanhustyö, vankila- ja kriminaalityö, monikulttuurinen työ ja päihdetyö. Osittain työtä tehdään vapaaehtoistoimin, osin täysin ammattimaisesti ViaDia toimii hyvässä yhteistyössä kunnallisten ja valtiollisten viranomaisten kanssa ja työhön monilla paikkakunnilla saadaan myös julkista rahoitusta.

Olen täysin vakuuttunut siitä, että kristillistä sosiaalista työtä tarvitaan edelleen ehkäisemään kansan ja yhteiskunnan hajoamista. Ehkä meidän pitäisi jotenkin palata aikaan ennen vuoden 1865 kunnallisasetusta, jossa seurakuntien sosiaalisesta vastuusta merkittävä osa siirrettiin kunnille. Itse asiassa tuleva SOTE-uudistus valinnanvapauksineen saattaisi tarjota jopa hyvät puitteet kolmannen sektorin — johon seurakunnatkin luetaan — laajemmalle vastuunotolle.