Sirkka Jortikka toimii seurakuntapastorina turkulaisessa Hopeseurakunnassa, joka on yksi Suomen Vapaakirkon noin sadasta seurakunnasta.
Minusta on aina kiinnostavaa nähdä, miten ihmiset ovat sisustaneet työhuoneensa. Kun katson elokuvia ja TV-sarjoja, tarkastelen, millaisia kuvia tai tauluja henkilöillä on seinällään ja onko huoneessa kirjahylly ja mitä sen hyllyillä on. Erityisesti yritän nähdä ne esineet ja kuvat, jotka on sijoitettu kohtiin, joihin henkilön katse työn lomassa usein pysähtyy. Joskus nämä esineet ovat niitä tavanomaisia valokuvia onnellisesti hymyilevästä perheestä tai puolisosta. Joskus taas jonkun pöydällä tai hyllyllä on esine, jonka merkitys ei heti avaudu, mutta kun tarina etenee, voi alkaa aavistella, että tuo esine kertoo jotakin siitä, kuka tuo henkilö on ammattiroolinsa takana. Ehkä se muistuttaa hänen menneisyydestään tai liittyy johonkin tärkeään harrastukseen tai kiinnostuksenkohteeseen. Tai johonkin unelmaan, joka vielä odottaa toteutumistaan.
Omassa työhuoneessani on kaksi ikkunaa. Toisella ikkunalaudoista on kaksi pientä koriste-esinettä, jotka olen saanut lahjaksi ystävältäni. Toinen niistä on Kreikasta matkamuistona tuotu antiikin soturin asuun kuuluva kypärä. Toinen on parikymmentä vuotta myöhemmin samalta ystävältä saatu puusta veistetty lintu. Kypärä uhkuu voimaa ja periksiantamattomuutta, rohkeutta, joka on valmis ottamaan askeleen eteenpäin vaikka pelkääkin. Linnun olemus taas on arka ja pelokas, olemassaoloaan anteeksipyytelevä ja alakuloinen. Se näyttää siltä, että se haluaisi vain piipertää piiloon mahdollisimman nopeasti.
Katseeni osuu vuorotellen molempiin esineisiin. Voimaa ja rohkeutta huokuva sotakypärä ja arka ja pelokas lintu, molemmat samalla ikkunalaudalla. Molemmat läsnä ja olemassa, yhtäaikaa, ihan niin kuin oikeassa elämässäkin. Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. (2Kr 4: 8-9). Vanha kunnon Paavali, sinäpä sen jälleen kerran puit sanoiksi! Me olemme kaikin tavoin ahtaalla. Kyllä, olen samaa mieltä, ja siitä puhuu minulle linnun pelokas olemus. Mutta emme umpikujassa. Soturin kypärä ikkunalaudan toisella reunalla julistaa rohkeutta, joka uskaltaa luottaa siihen, että tie eteenpäin kyllä aukeaa, kunhan vaan uskaltaa ottaa askeleen eteenpäin. Olemme neuvottomia. Totta. Niin kovin usein olen kuin tuo lintu, hämmentynyt ja arka. Mutta emme toivottomia. Hyvä, että muistutit tästä, Paavali! Aina on toivoa! Siis kypärä päähän ja menoksi! Vainottuja? Omaa elämääni kuvaamaan aivan liian voimakas ilmaisu, mistä saan olla kiitollinen. Mutta kyllä minua silti usein pelottaa ja tekisi mieli piiloutua. Mutta emme hylättyjä. Niinpä, meitä ei koskaan jätetä yksin. Lupauksensa mukaan Jeesus on aina meidän kanssamme. Silloinkin kun siltä ei tunnu, ja todennäköisesti varsinkin silloin kun siltä ei tunnu. Maahan lyötyjä. Juuri niin, piipittää sisäinen pieni lintuni, joka on joskus lyyhistymäisillään elämän iskujen ja taakkojen voimasta. Maahan lyötyjä, kenties. Mutta emme tuhottuja, huudahtaa soturi. Me emme jää maahan makaamaan, vaan me nousemme jälleen!
Ystäväni, jolta kypärän ja linnun olen saanut, on joutunut viime vuosina rankalla tavalla elämään todeksi näitä Paavalin sanoja. Ensin puolison sairastuminen, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sitten lyhyt, raastava sairausaika, jonka aikana toivo ja epätoivo vuorottelivat. Ja lopulta luovuttaminen pakon edessä ja rakkaan ihmisen kipeä menetys. Pian sen jälkeen ystäväni sairastui itse vakavasti ja oli pakotettu jälleen katsomaan kuolemaa silmästä silmään. Mutta tuo pieni, urhea nainen on tullut kaiken tuon läpi, hän on selvinnyt voittajana! Kypärää ja lintua katsellessani muistan aina myös ystävääni, ja olen kiitollinen hänestä ja hänen puolestaan.
Jeesuksessa oli kauniilla ja ainutlaatuisella tavalla läsnä samaan aikaan sekä vahvuus ja voima mutta myös nöyryys ja alistuminen. Hän on Juudan leijona, voittoisa sotapäällikkö ja kuningas, jonka karjahtaessa kaikkien polvet notkistuvat. Mutta hän on myös karitsa, joka alistuu teurastettavaksi. Nöyryys sai hänet tulemaan ihmiseksi ja olemaan kuuliainen Isän tahdolle. Hän oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti, kuvaa Paavali. Ilman ristiä ei olisi lunastusta eikä sovitusta eikä iankaikkisen elämän toivoa. Silloin me olisimme yksiselitteisesti umpikujassa, toivottomia, hylättyjä ja tuhottuja. Ilman mitään muttia.
Pastorin työhuoneessa on luontevaa olla esillä jonkinlainen risti tai krusifiksi, ja risti löytyy minunkin työhuoneestani. Toisella huoneeni kahdesta ikkunalaudasta on esikoisemme partiossa näpertelemä koruton oksaristi. Tuossa esineessä on menneisyys kipeänsuloisine muistoineen läsnä, koska ristin askartelijan jouduimme jo vuosia sitten saattelemaan ajan rajan toiselle puolelle. Mutta ikkunanpuitteeseeni nojaava risti ei ole vain esine, joka tuo mieleen muistoja menneisyydestä, vaan tuo oksista koottu risti julistaa tulevaisuutta ja toivoa ja elämää, joka eräänä päivänä lopullisesti voittaa kuoleman.
Ja niin maahan lyöty lintu katsoo ristiin, laittaa soturin kypärän päähänsä ja nousee jälleen.