Kasvetaan pienemmiksi


Sirkka Jortikka toimii seurakuntapastorina turkulaisessa Hopeseurakunnassa, joka on yksi Suomen Vapaakirkon noin sadasta seurakunnasta.

Kun lähtee kulkemaan Jeesuksen seurassa, ei voi välttyä törmäämästä opetuslapsiin. Niihin kahteentoista kuuluisimpaan, mutta myös laajempaan joukkoon, joka häntä seurasi ja seuraa. Ennen Isän luo palaamistaan Jeesus piirsi eteemme myös kuvan tulevaisuudesta, niistä opetuslapsista, joita tulee nousemaan kaikkien kansojen keskeltä ja joiden tekemisen hän jätti seurakuntansa tehtäväksi.

Mutta mitä opetuslapsena oleminen tarkoittaa? Jeesuksen mukaan se tarkoittaa esimerkiksi tätä: ’Joka ei kanna ristiään ja kulje minun jäljessäni, ei voi olla minun opetuslapseni.’  Tai tätä: ’Tietäkää siis: yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.’  (Luuk. 14:27; 33).

Tiukkoja sanoja. Kuka tähän pystyy? Tai, jos olemme aivan rehellisiä, meidän pitäisi ehkä kysyä, kuka edes haluaisi elää noin? Olla valmis luopumaan kaikesta, irrottamaan otteensa kaikesta muusta ja ottamaan ristin, kuolemaantuomitun merkin harteilleen ja lähteä seuraamaan miestä, joka esittää meille inhimillisesti katsottuna mahdottomia vaatimuksia?

Opetuslapsena kasvaminen on hengelliseen aikuisuuteen kasvamista. Se on pitkä tie, joka aivan varmasti ennemmin tai myöhemmin tuo jokaisen tuolle tielle lähteneen eteen myös luopumista ja jonkinlaista ristin kantamista. Voimme tutkia ja tarkastella opetuslapseutta ja löytää tapoja ja harjoitteita, joiden kautta meidän on mahdollista kasvaa opetuslapsina. Ja hyvä niin, sillä  tarvitsemme siihen paljon tukea ja rohkaisua toinen toisiltamme.

Mutta mitä pidempään kuljen Jeesuksen seurassa (tai kun löydän hänen jalanjälkiään paikoista, joissa hän on käynyt, vaikka itse en ole läheskään aina pysynyt mukana), sitä vakuuttuneempi olen, että opetuslapseudessa on kyse ennen kaikkea siitä, että me tulemme yhä riippuvaisemmiksi Jumalasta. Me kasvamme, mutta kasvamme koko ajan pienemmiksi, ja samaan aikaan Jumala saa koko ajan tulla suuremmaksi. ’Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.’  ’Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.’  Pelin hengen tiesi jo Johannes Kastaja, hän, joka oli edelläkulkija mutta oikeastaan myös ensimmäinen, joka seurasi Jeesusta.

Opetuslapsena kasvaminen on enemmän ja enemmän lapsen kaltaiseksi tulemista. Tulemista enemmän ja enemmän riippuvaiseksi Jumalasta ja sen tiedostamista yhä syvemmin. Silloin tulee mahdolliseksi sekin ihme, että sisällämme asuvan ”järkevän aikuisen” asettamat esteet Jumalan mahdollisuuksille saavat väistyä. ’Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan’, sanoi Jeesus. Vallankumouksellinen ajatus, joka sai ensimmäisten opetuslasten sisällä asuvat järkevät aikuiset varmasti täydellisen hämmennyksen valtaan.

Käytännössä lapsen kaltaiseksi tuleminen voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun järkevänä aikuisena ajattelisin, että:
– En minä!
– En tässä!
– En sillä tavalla!
– Enkä ainakaan nyt!

Niin lapsen kaltaisena huomaankin ajattelevani:
– Mitäpä jos minä….
– juuri tässä….
– juuri sillä tavalla…..
– ja juuri nyt….

….tekisin sen, mihin tunnen Isän minua nyt kehottavan?

Pelottava ajatus, vai mitä? Kuin putoaisi yhtäkkiä veteen, vieläpä sinne altaan syvään päähän. Entä jos lapsen kaltaiseksi suostuminen tarkoittaakin sitä, että Isä heittää minut laiturilta yksin kylmään veteen räpiköimään?

Ei hän ole sellainen Isä. Vaan hän on Isä, jota saan pitää kädestä, saan katsoa mitä Isä tekee ja tehdä sitten perässä samoja juttuja. Käsi Isän kädessä uskallan ehkä viimein astua myös sen askeleen, joka tuntuu kaikkein pelottavimmalta: askeleen veneen laidan yli veteen.

Kun kasvan tarpeeksi pieneksi, tiedän ja tunnen, että Isän käsi on niin suuri, että mahdun sen suojaan kokonaan. Olen täysin turvassa. Kaikissa tilanteissa, kaikkialla. Siksi uskallan. Sitä on olla opetuslapsi.