Mediakriittinen kirjoitus


Jaakko Pihlajamäki on seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen ja paikallisen vapaaseurakunnan vanhimmiston puheenjohtaja.

Olen nyt suhteellisen lyhyen ajan kuluessa lukenut kolme  pari vuotta sitten kuolleen amerikanjuutalaisen kirjailijan E.L. Doctorowin kirjoittamaa kirjaa. Keltainen kirjasto on ansiokkaasti julkaissut pääosan hänen tuotannostaan. Mm. presidentti Obama  on sanonut Doctorowia yhdeksi Amerikan suurimmista romaanikirjailijoista, ja minun on helppo uskoa tähän väittämään. Minustakin hän on hyvinkin vaikkapa Hemingwayn, Steinbeckin ja Vonnegutin tasoa. Olen ollut lukemastani innoissani.

Kirjasta ”Vesilaitos” mieleen jäi seuraava sitaatti: ”Niin oudolta kuin se ehkä saattaakin tuntua, saarnoja pidettiin siihen aikaan uutisten veroisina tapauksina. Maanantain lehdet olivat niitä täynnä… edustavista saarnoista, joita on pidetty saarnastuoleista eri puolilla kaupunkia, julkaistiin pitkiä otteita tai jopa koko teksti.” Aika, josta Doctorow kirjoittaa, oli 1800-luvun jälkipuolisko ja kaupunki oli New York ja lehdet ovat ihan tavallisia maallisia lehtiä.

Nykymedia on selvästi menettänyt otteensa siihen, mikä on tärkeätä, uutisen veroista. Enpä muista, että olisin juuri saarnasitaatteja saanut lukea Hesarista sen paremmin kuin sekulaarista printtimediasta muutenkaan ihan joitain harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta (esim. valtiopäivien avajaisjumalanpalveluksen saarnasta joskus saattaa joku asia ylittää julkaisukynnyksen tai presidentin siunauspuhe.). Sähköinen media toimii paremmin. YLE:n kanavilta tulee jumalanpalveluksia ja hartausohjelmia, joissa saarnat saavat ansaitsemansa roolin. YLE Radio 1:lle erityinen kiitos siitä ja kaikesta muustakin ohjelmatarjonnasta. Kristillinen sähköinen media tietysti välittää paljonkin saarnoja ja vastaavia.

Olen kuusi kertaa ollut järjestämässä Vapaakirkon kesäjuhlia talouspäällikön roolissa. Aina meillä on ollut kova hinku saada Seinäjoen olosuhteissa kuitenkin ihan merkittävät juhlat näkyviin edes maakuntamediassa. Aina olemme olleet jotensakin pettyneitä: palstatilaa on saatu kovin vähän ja juhlien kannalta olennainen – kokousten sisältö; saarnat ja musiikki – ovat jääneet aika sivurooliin uutisoinnissa. Ainakin Hesarissa on joskus julkaistu jopa itsekriittisiä arvioita siitä, miten hengellisistä tapahtumista kirjoittaminen painottuu kävijä-, talkooväkimääriin yms. hyvin marginaalisiin juttuihin. Monilta toimittajilta puuttuu kyky hahmottaa olennainen hengellisessä kontekstissa.

Muilla elämän alueilla printtimedia pärjää paljon paremmin: se kyllä selostaa tarkkaan Soinin ja Halla-Ahon ja Niinistön ja  Aallon puheet. Tai paikallisesta jos otan esimerkkejä, Provinssi-Rockin jokaisen bändin esiintymisen ja Tangomarkkinoiden jokainen konsertti saa selostuksensa/arvostelunsa. Tai urheilussa: jokainen kakkosdivisoonatasoinenkin peli saa selostuksensa. Mutta ei Lakeuden Ristin saarna, vaikka sen yleisö on isompi ja se kiinnostaa suurempaa joukkoa kuin normialasarjatasoinen pallopeli.

Mediassa ei oikein ymmärretä, että edelleenkin hengelliset tapahtumat – ihan seurakuntien viikko-ohjelmanakin toteutetut – keräävät aika isot väkijoukot Sanan kuuloon. Jos media ruokkisi käsitystä, että jumalanpalvelus on tärkeä asia, kuulijakunta olisi vieläkin suurempi. Mutta nykyään media pikemmin demarkkinoi seurakuntien toimintaa kuin myy sitä. Sen sijaan viihteen myyntiä media mielellään tukee myös toimituksellisilla jutuilla.

1800-luvun new yorkilaismedia ymmärsi siis Doctorowin todistuksen mukaan saarnojen uutisarvon. Toki voi kysyä. olivatko saarnat silloin parempia kuin nykyään. Enpä välttämättä usko: nykyäänkin pidetään erittäin hyviä, perusteellisesti ajateltuja ja huolellisesti rakennettuja saarnoja, joista olisi helppo saada aineksia kiinnostavaankin lehtijuttuun. Eiköhän kysymys ole siitä, että lehdistö on taantunut; aatteellisuus on korvautunut rahavallan vaikutuksella.

Suomen suvi, jossa muiden tapahtumien kanssa rinnan on lukuisa joukko erilaisia suuria ja pieniä hengellisiä juhlia, on vähitellen käynnistymässä. Esitän mediakritiikkini jo etukäteen: taaskin kaupallinen lehdistö ja sähköinen media sivuuttaa nämä kansantapahtumat korkeintaan pikkuruisina yhden palstan juttuina, joissa ei sanallakkaan mainita, mitä tärkeätä juhlilla on sanottu ja opetettu.

Sen mitä edellä median olemattomasta huomiosta kirjoitin, voi korottaa potenssiin kaksi, kun puhutaan siitä huomaamattomuudesta, minkä vapaiden suuntien tapahtumat saavat osakseen.