Hänen tiensä ovat korkeammat


Suuren jännityksen vallassa läksimme nuorten lähetysmatkalle Katmandusta vuoristoon. Olimme odottaneet kovasti tätä päivää ja olimme täynnä intoa näkemään, mitä Jumalalla oli varattuna meille.

Lentomme oli myöhässä, mutta intomme keskellä emme murehtineet asiaa. Olimme matkalla palvelemaan Häntä. Näimme muiden koneiden lähtevän, mutta oma lentomme vain viivästyi. Kärsivällisyytemme alkoi loppua – olisimme halunneet jo olla ilmassa. Lopulta, monen tunnin odottelun jälkeen, saimme tiedon, että lentomme on peruttu.

Totta puhuen, olimme hyvin pettyneitä. Ja täytyy tunnustaa, että sydämessäni jo nurisin: ”Jumala! Mitä oikein teet? Tiedät, miten olemme odottaneet tätä. Miksi piti peruuttaa lentomme?!”

Lentoasemalla istuminen ei auttanut asiaa, joten päätimme lähteä linja-autoasemalle katsomaan sopivaa bussivuoroa. Saimme liput ja bussi vaikutti mukavalta. Intomme palasi – mutta vain siihen saakka, kunnes näimme bussimme. Se ei ollut lainkaan sellainen, kuin meille oli kuvattu. Se oli vanha romu.

Olimme epämukavilla istuimilla ahtautuneina kuin sardiinit purkissa. Bussissa ei ollut ikkunoita ja yövuorolla matkustaessamme vuoristossa oli jäätävän kylmä. Olimme rättiväsyneitä ja palelimme, mutta emme saaneet unta, kun tie oli huono ja kuoppainen. Yrittäessäni torkahdella kyselin taas Jumalalta, mitä Hän oikein tekee. Hän tiesi suunnitelmamme – eikä se suinkaan ollut tuhlata aikaa karmeassa, kylmässä bussissa.

Yhtäkkiä bussi pysähtyi, mutta pettymykseksemme emme vielä olleetkaan perillä. Bussi oli hajonnut! Keskellä yötä ja keskellä ei mitään. Odottelimme paikalle soitettuja korjaajia, mutta heidän tulonsa kesti niin kauan, että lopulta meitä neuvottiin etsimään jostakin majapaikka. Niinpä tosiaan – etsimään majapaikka. Keskellä hyytävän kylmää yötä kävelimme kolme kilometriä ennen kuin löysimme lähimmän pikkuruisen talon, jossa oli tarjolla majoitusta. No, ainakin löysimme paikan, jossa levätä ja nukkua muutama tunti.

Kun aamulla herättyämme menimme katselemaan ympäristöä, löysimme talon, jossa oli äiti 9-vuotiaan poikansa kanssa. Poika oli pelkkää luuta ja nahkaa, laihin ikinä näkemäni ihminen. Äiti kertoi pojan sairastaneen jo pitkään ja viimeiset puoli vuotta hän oli enimmäkseen vain nukkunut. Pojalle oli kokeiltu erilaisia lääkityksiä monissa tunnetuissa sairaaloissa, mutta lääkärit eivät olleet löytäneet mitään hoitokeinoa. Poika ei eläisi enää montaa päivää. Niinpä kysyimme äidiltä, voisimmeko rukoilla pojan puolesta ja hän antoi luvan. Rukoilimme ja kerroimme heille evankeliumin tuntia ennen kuin bussimme oli määrä jatkaa matkaa.

Kun saavuimme bussille, sitä ei ollut vieläkään saatu korjattua. Odotimme jonkin aikaa, kunnes eräs sisar joukossamme koki hyvin vahvasti, että meidän tulisi mennä takaisin äidin ja pojan luokse.

Talon lähelle päästyämme kuulimme sisältä ihmisten juttelua ja kun menimme sisään, tuskin uskoimme silmiämme. Poika, pieni lapsi, joka oli nukkunut puoli vuotta, istui vuoteellaan syömässä. Hän oli parantunut! Ja myös bussimme saatiin korjattua samaan aikaan.

Matka bussille tuntui nyt paljon lyhyemmältä ja toistelin koko ajan: ”Kyselimme Jumalalta miksi. Miksi lentomme peruuntui? Miksi bussimme hajosi?” Tässä oli syy! Tämän yhden ihmisen vuoksi, joka tarvitsi Jumalan käden kosketusta.

Jumala muistutti meille vertauksesta kadonneesta lampaasta (Luuk. 15:7): ”Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.”

Ghangri-seurakunnan Nuorten Missio 2016, Nepal