Intiassa opittua


Meillä suomalaisilla kuva monesta kaukaisesta maasta on usein hyvin yksipuolinen. Erityisesti tämä pitää paikkansa, kun ajattelemme perinteisiä lähetystyön kohdemaita, joihin esimerkiksi Intia lukeutuu. Tätä kuvaa muokkaa tiedot lähetyshistoriasta, aikaisemmat kokemuksemme, valtamedioiden tuottamat uutiset sekä omalta osaltaan myös paikallisten oma tapa kertoa ja tiedottaa asioita. Meille monille tulee Intiasta usein mieleen äärimmäinen köyhyys, uskonnolliset vainot, valtava väkimäärä, köyhät mopoevankelistat ja vaatimattomat kristittyjen yhteisöt.

Kun vierailin syksyllä toista kertaa Intiassa sain etuoikeuden tutustua minulle uusiin paikallisiin kirkkokuntiin, heidän työhönsä ja johtajiinsa. Se kuva, mikä minulle välittyi Intiasta, oli hyvin kaukana noista aikaisemmin mainitsemistani mielikuvista. Monet kirkkokunnat kasvavat jäsenmäärältään, mutta myös vaikutusmahdollisuuksiltaan. Diakoniatyötä tehdään todella monipuolisesti: mikrolainoja vähävaraisille yritysten perustamiseen, kerhoja slummialueiden lapsille, terveyskasvatusta punaisten lyhtyjen alueella, ympäristökasvatusta maaseudulla. Sain kuulla monia todistuspuheenvuoroja siitä, mitä kristittyjen välittämä rakkaus ja apu oli saanut aikaan ei vain yksilöissä, vaan kokonaisissa yhteisöissä.

Meille täällä lännessä myös usein piirtyy kuva intialaisista avun tarvitsijoina. Monet intialaiset pastorit kiertävät eri länsimaissa keräten rahaa työlleen. Kuitenkin Intiassa kuulin, miten monet puolestaan kieltäytyvät ottamasta taloudellista tukea vastaan ja asettavat itselleen, seurakunnilleen ja järjestöilleen tavoitteen kannattaa itse itseään. Seurakunnat miettivät liikeideoita punottujen korien myymisestä bensa-aseman pyörittämiseen ja käytettyjen vaatteiden myymisestä ruokakaupan omistamiseen.

Suurin osa meistä suomalaisista elää materiaalisessa yltäkylläisyydessä verrattuna suurimpaan osaan maailmasta. Uskon, että meitä on siunattu, että voimme siunata toisia – myös taloudellisesti. Kuitenkin meidän on hyvä miettiä sekä meidän omia asenteitamme avunantajina että myös apumme saajien asenteita. Hiipiikö mieleemme ylemmyydentunne, kun annamme köyhille vai kumpuaako antaminen rakkaudesta ja myötätunnosta? Meneekö apumme todelliseen tarpeeseen vai katoaako se jonkun järjestön pyörittämiseen? Edesauttaako apumme pitkäjänteisesti vai luoko se riippuvuussuhdetta auttajiin ja estää oma-aloitteisuutta?

Autetaan ja annetaan omastamme – viisaasti, Jumalan johdatusta ja siunausta pyytäen.

Nanna Rautiainen, lähetysjohtaja