Kun Helen ja Paul nousivat yksimoottorisesta koneesta ja asettuivat asumaan Raamattukoulun tiluksille Papua-Uuden-Guinean ylämailla, heillä oli mielessään akateeminen teologinen tutkinto. Siihen he pyrkivätkin kaikin voimin ja kouluvuosi päättyi erinomaisin arvosanoin.
Tuli aika pyrkiä jatkoon, päästä siihen pieneen ryhmään, joka erikoistuisi teologian opintoihin ja saisi nimensä eteen tittelin parin vuoden kuluttua. Koulun johto katsoi nuoren perhen oppituloksia. Lapsetkin olivat sopeutuneet hyvin ja nauttivat paikallisen koulun annista ja etenkin sen kirjastosta, sellaista ei ollut kotikylässä Sepik-läänissä. Siis kaikki kunnossa jatkoa varten, eikö niin!
Yhden asian koulutuksen johto vielä halusi tarkistaa. Opettajat lähtivät kävelylle ja menivät katsomaan miltä näytti Paulin ja Helenin hoitama puutarha. Raamattukoulun budjetilla ei voitu oppilaita ruokkia, vaan opiskelijat kasvattivat maissit, perunat ja kaalit omilla pienillä peltotilkuillaan. Opintojen ohessa pelto oli kynnettävä, kylvettävä, kitkettävä ja kasteltava. Aidat rakennettava tarpeen vaatiessa ja sato korjattava talteen. Miten synoptisia evankeliumeja jäsentävä opiskelija ehtisi tähän kaikkeen, mistä riittäisi motivaatiota! Eikö systemaattinen teologia ja kreikan kielen aoristi olleet nyt paljon merkittävämpiä ajankäyttötapoja!
Opettajat kulkivat kulkunsa ja palasivat tyytyväisinä toimistoon. Paul ja Helen pääsevät jatkoon ja sen viimeinen varmistaja oli se, että heidän puutarhansa kukoisti. Kaalit paisuivat tyytyväisen pulleina, muutkin ylängön vihannekset olivat onnistuneesti kasvamassa. Jotkin maissintähkät vasta ihan aluillaan ja joku toinen, heidän jälkeensä tuleva opiskelija söisi ne. Paul ja Helen itse lähtisivät kotikylään vuodeksi, eivätkä voisi nauttia kättensä töistä ollenkaan. Miksi sitten se puutarhan hoito oli niin tärkeää kokonaisuuden kannalta?
Koulu pyrki konkretisoimaan sen, että juuri noin menee evankeliuminkin saralla. Yksi kylvää, toinen kastelee ja kolmas niittää. Kukaan ei voi lopettaa tehtävien ketjua, sillä silloin seuraava olisi pulassa. Jokainen tekee sen minkä nyt on mahdollista, saipa sitten nauttia sadosta tai ei.
Paul ja Helen asettuivat kotikyläänsä tämän vuoden alusta, ja toden totta, kauas jäivät ylängön raamattukoulun maisemat ja heidän puutarhansa, kauas jäivät ne uudet asukkaat, jotka asettuivat heidän asuntoonsa ja söivät maissit ja kaalit.
Mutta kotikylässä Paul ja Helen taas alkoivat kylvää, sille saralle, mikä on heille kaikkein rakkainta. Kun Helen otti vastaan ne 104 naista, jotka tulivat raamattukurssille, hän tiesi: näin jatkuu kylväminen, istuttaminen, kastelu ja leikkaaminen kaikissa oloissa. Mutta Jumala on se, joka antaa sadon./ ML