Jaakko Pihlajamäki on seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen ja paikallisen vapaaseurakunnan vanhimmiston puheenjohtaja.
Israelin Ystävät ry:n vuotuinen konferenssi pidettiin elokuun viimeisenä viikonloppuna Pieksämäen Seurakuntaopistolla. Olin siellä minäkin. Tehtävänäni oli tuoda Israelin Ystävien liittohallituksen tervehdys konferenssiin.
Tervehdyksessäni muistutin siitä, että kun Israelin Ystävät 109 vuotta sitten perustettiin, yhdistyksen sääntöjen mukainen toiminta-ajatus oli ”toimia evankeliumin levittämiseksi Israelin kansan keskuuteen”. Israelin valtion syntymisen jälkeen sääntöjen tarkoituspykälä on saanut laajemman muodon: ”Israelin Ystävät ry toimii yhteiskristillisenä järjestönä Israelin kansan ja valtion hengellisen, henkisen ja aineellisen jälleenrakentamisen edistämiseksi Jumalan Sanan pohjalta”. Alkuperäinen näky ei ole kuitenkaan poistunut: Israelin kansan ja valtion jälleenrakentamisen edistämisen ydin on evankeliumin levittäminen Israelin kansan keskuuteen.
Jatkoin toteamalla, että Jeesus sanoi: ”Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” 12 miehelle, jotka kaikki olivat juutalaisia. Ei ole mitään epäselvyyttä siitä, että israelilaisten hengellinen pelastustie on täsmälleen sama kuin pakanankin: usko Jeesukseen Messiaaseen. Tästä todellinen Israelin ystävä ei voi tehdä kompromisseja eikä myönnytyksiä, koska jokainen kompromissi tai myönnytys olisi totuuden kieltämistä.
Painotin sitä, että jos Israelin Ystävät toimii sääntöjensä mukaisesti Jumalan Sanan pohjalta, toiminnan motiivina on Jumalan synnyttämä rakkaus. Evankeliumin julistaminen tapahtuu rakkauden tähden, mutta rakkaus Israelia ja israelilaisia kohtaan on kokonaisvaltaista. Se vaikuttaa kaikkeen toimintaamme ja käyttäytymiseemme: Israelin ystävä ei puheissaan ja ajatuksissaan kyseenalaista Israelin valtion olemassa olon oikeutusta, ei Israelin oikeutat Israelin maahan, Erez Israeliin, ei boikotoi israelilaisia tuotteita eikä ole eristämässä Israelia kansainvälisestä yhteisöstä, ei yhdy siihen Israelin vastaiseen propagandaan, mitä media levittää. Israelin ystävä kavahtaa antisemitismiä sen kaikissa esiintymismuodoissa.
Konferenssin ulkomaisina puhujavieraina olivat Alexey Shepelev, Inkerin kirkon luterilainen pappi Krimiltä, juutalainen, Nikolay Hasskin, messiaaninen pastori Valko-Venäjältä, pianisti, ja Yair Harel, nettievankeliointiasiantuntija Israelista. Jälkimmäisin oli minulle uusi tuttavuus, ja hän osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi puhujaksi. Hyviä toki olivat nämä muutkin, mutta sitä osasi jo odottaa. Se ajatus juutalaisten evankelioinnista, jonka omassa tervehdyksessäni nostin esille, toistui useita kertoja puheissa ja minusta muodostui koko konferenssin punaiseksi langaksi. Erityisesti pidin Shepelevin toistamasta ajatuksestta: ”Antisemitismin pahin muoto on jättää kertomatta Jeesuksesta juutalaisille”.
Pieksämäkiset järjestäjät olivat tehneet suurenmoisen työn, lämmin kiitos heille. Painavaa sanaa ja kotoista tunnetta koko konferenssin ajan.
Post Scriptum: Konferenssin ohjelma oli rakennettu siten, että ehdin käydä vähän hölkkäämässä kaupungilla. Kaunis kaupunki. Pieksämäkeen liittyy minulla kaukaisia muistoja: edellisen kerran olin Seurakuntaopistolla Sisälähetyspäivillä vuonna 1971. Olin juuri ollut isona Sisälähetysseuran rippikoululeirillä Rautalammilla. Itse asiassa noilla sisälähetyspäivillä kävelin ensimmäisen kerran julkisesti käsikkäin tytön, isoiskollegani Meten kanssa. Se oli jurolle, ujolle ja aika tosikolle pohjalaispojalle iso juttu. Sitten minä lähdin USA:han vaihto-oppilaaksi, Kattilavirran leirikeskus otettiin kehitysvammaishuollon piiriin, Sisälähetysseuran nuorisotyö muuttui perusteellisesti ja Metet, Ritut, Liisat ja muut Sisälähetysseuran upeat nuoret poistuivat minun elämästäni. Minun kohadallani alkoi liukuminen vapaaseen kristillisyyteen. Joskus on käynyt mielessä, mitähän heille kaikille kuuluu.
Post post Scriptum: Pieksämäelle perjantai-iltana ajellessani kuuntelin Mäntsälän kappalaisen Riikka Pajusen iltahartauden (Löytyy vielä YLE Areenasta). Se ilahdutti Israelin ystävää. Koetin sähköpostilla kiittää Pajusta, mutta se ei onnistunut; kiitänpä siis julkisesti. Kun nyt lauantaina ajelin Tampereelle Vapaakirkon asioissa kuuntelin Tapio Lohikon aamuhartauden. Lohikko oli jossain vaiheessa Israelin Ystävien liittohallituksessa babtistien kiintiöpaikalla. Koin ,että meillä ajatukset osuivat aika yksiin; samoin Lohikon seuraajan Aarno Malinin kanssa. Tämä on Israelin Ystävien hienoja piirteitä: se on aidosti yhteiskristillistä toimintaa, jossa kirkkokuntarajoja ei ole. (Paitsi liittohallituksen valitsemisessa, jossa on joskus viime vuosituhannella sovittu kiintiöjärjestelmä tunnustuskuntien välille. Semmoiset kiintiöt ovat auttamatta ajasta jäljessä. Nykykristityt pystyvät hyvin valitsemaan parhaan tiimin ilman jäykistäviä rajoja.) Eipä minulla Suomen babtisteihin juuri mitään kontaktia ja tunnetason suhdetta olisi ilman Israelin Ystäviä.
Israelin Ystävät ry:n vuotuinen konferenssi pidettiin elokuun viimeisenä viikonloppuna Pieksämäen Seurakuntaopistolla. Olin siellä minäkin. Tehtävänäni oli tuoda Israelin Ystävien liittohallituksen tervehdys konferenssiin.
Tervehdyksessäni muistutin siitä, että kun Israelin Ystävät 109 vuotta sitten perustettiin, yhdistyksen sääntöjen mukainen toiminta-ajatus oli ”toimia evankeliumin levittämiseksi Israelin kansan keskuuteen”. Israelin valtion syntymisen jälkeen sääntöjen tarkoituspykälä on saanut laajemman muodon: ”Israelin Ystävät ry toimii yhteiskristillisenä järjestönä Israelin kansan ja valtion hengellisen, henkisen ja aineellisen jälleenrakentamisen edistämiseksi Jumalan Sanan pohjalta”. Alkuperäinen näky ei ole kuitenkaan poistunut: Israelin kansan ja valtion jälleenrakentamisen edistämisen ydin on evankeliumin levittäminen Israelin kansan keskuuteen.
Jatkoin toteamalla, että Jeesus sanoi: ”Ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani” 12 miehelle, jotka kaikki olivat juutalaisia. Ei ole mitään epäselvyyttä siitä, että israelilaisten hengellinen pelastustie on täsmälleen sama kuin pakanankin: usko Jeesukseen Messiaaseen. Tästä todellinen Israelin ystävä ei voi tehdä kompromisseja eikä myönnytyksiä, koska jokainen kompromissi tai myönnytys olisi totuuden kieltämistä.
Painotin sitä, että jos Israelin Ystävät toimii sääntöjensä mukaisesti Jumalan Sanan pohjalta, toiminnan motiivina on Jumalan synnyttämä rakkaus. Evankeliumin julistaminen tapahtuu rakkauden tähden, mutta rakkaus Israelia ja israelilaisia kohtaan on kokonaisvaltaista. Se vaikuttaa kaikkeen toimintaamme ja käyttäytymiseemme: Israelin ystävä ei puheissaan ja ajatuksissaan kyseenalaista Israelin valtion olemassa olon oikeutusta, ei Israelin oikeutat Israelin maahan, Erez Israeliin, ei boikotoi israelilaisia tuotteita eikä ole eristämässä Israelia kansainvälisestä yhteisöstä, ei yhdy siihen Israelin vastaiseen propagandaan, mitä media levittää. Israelin ystävä kavahtaa antisemitismiä sen kaikissa esiintymismuodoissa.
Konferenssin ulkomaisina puhujavieraina olivat Alexey Shepelev, Inkerin kirkon luterilainen pappi Krimiltä, juutalainen, Nikolay Hasskin, messiaaninen pastori Valko-Venäjältä, pianisti, ja Yair Harel, nettievankeliointiasiantuntija Israelista. Jälkimmäisin oli minulle uusi tuttavuus, ja hän osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi puhujaksi. Hyviä toki olivat nämä muutkin, mutta sitä osasi jo odottaa. Se ajatus juutalaisten evankelioinnista, jonka omassa tervehdyksessäni nostin esille, toistui useita kertoja puheissa ja minusta muodostui koko konferenssin punaiseksi langaksi. Erityisesti pidin Shepelevin toistamasta ajatuksestta: ”Antisemitismin pahin muoto on jättää kertomatta Jeesuksesta juutalaisille”.
Pieksämäkiset järjestäjät olivat tehneet suurenmoisen työn, lämmin kiitos heille. Painavaa sanaa ja kotoista tunnetta koko konferenssin ajan.
Post Scriptum: Konferenssin ohjelma oli rakennettu siten, että ehdin käydä vähän hölkkäämässä kaupungilla. Kaunis kaupunki. Pieksämäkeen liittyy minulla kaukaisia muistoja: edellisen kerran olin Seurakuntaopistolla Sisälähetyspäivillä vuonna 1971. Olin juuri ollut isona Sisälähetysseuran rippikoululeirillä Rautalammilla. Itse asiassa noilla sisälähetyspäivillä kävelin ensimmäisen kerran julkisesti käsikkäin tytön, isoiskollegani Meten kanssa. Se oli jurolle, ujolle ja aika tosikolle pohjalaispojalle iso juttu. Sitten minä lähdin USA:han vaihto-oppilaaksi, Kattilavirran leirikeskus otettiin kehitysvammaishuollon piiriin, Sisälähetysseuran nuorisotyö muuttui perusteellisesti ja Metet, Ritut, Liisat ja muut Sisälähetysseuran upeat nuoret poistuivat minun elämästäni. Minun kohadallani alkoi liukuminen vapaaseen kristillisyyteen. Joskus on käynyt mielessä, mitähän heille kaikille kuuluu.
Post post Scriptum: Pieksämäelle perjantai-iltana ajellessani kuuntelin Mäntsälän kappalaisen Riikka Pajusen iltahartauden (Löytyy vielä YLE Areenasta). Se ilahdutti Israelin ystävää. Koetin sähköpostilla kiittää Pajusta, mutta se ei onnistunut; kiitänpä siis julkisesti. Kun nyt lauantaina ajelin Tampereelle Vapaakirkon asioissa kuuntelin Tapio Lohikon aamuhartauden. Lohikko oli jossain vaiheessa Israelin Ystävien liittohallituksessa babtistien kiintiöpaikalla. Koin ,että meillä ajatukset osuivat aika yksiin; samoin Lohikon seuraajan Aarno Malinin kanssa. Tämä on Israelin Ystävien hienoja piirteitä: se on aidosti yhteiskristillistä toimintaa, jossa kirkkokuntarajoja ei ole. (Paitsi liittohallituksen valitsemisessa, jossa on joskus viime vuosituhannella sovittu kiintiöjärjestelmä tunnustuskuntien välille. Semmoiset kiintiöt ovat auttamatta ajasta jäljessä. Nykykristityt pystyvät hyvin valitsemaan parhaan tiimin ilman jäykistäviä rajoja.) Eipä minulla Suomen babtisteihin juuri mitään kontaktia ja tunnetason suhdetta olisi ilman Israelin Ystäviä.