Sirkka Jortikka toimii seurakuntapastorina turkulaisessa Hopeseurakunnassa, joka on yksi Suomen Vapaakirkon noin sadasta seurakunnasta.
Tätä tekstiä kirjoittaessani käteni lepäävät kannettavan tietokoneen näppäimistöllä ja sormeni liikkuvat kirjaimelta toiselle. Tavallinen, jokapäiväinen toiminto, joka sujuu kuin itsestään. Käsiään tulee harvoin ajatelleeksi, kun ne uskollisesti ja mukisematta palvelevat meitä.
Ymmärrämme käsiemme merkityksen vasta silloin, kun ne syystä tai toisesta ovat toimintakyvyttömät. Silloin havahdumme huomaamaan, että kädet ovat yksi tärkeimmistä ruumiinosistamme. Siitä kertovat jo ne monet sanonnat, joita käsiin kielessämme liittyy. Joku voi olla kätevä käsistään. Hän saa hommat hoitumaan käden käänteessä ja hänen kättensä jälki näkyy joka puolella. Joku taas voi olla ihan kädetön jossakin tilanteessa eikä osaa toimia mitenkään. Ja kun jostakusta sanotaan, että ”Se on ihan käsi ”, toisin kuin voisi luulla, se tarkoittaakin, että hän on kaikkea muuta kuin kätevä käsistään. Ei siis riitä, että on käsi, tarvitaan myös aivot, jotka ohjaavat kättä. Ja jos on ihan käsi, silloin on parasta nostaa kädet pystyyn ja tunnustaa avuttomuutensa.
Elämän löytöretki alkaa, kun lapsi suunnistaa sen ensimmäiselle rastille ja löytää kätensä. Sen jälkeen kädet ovat tärkeä osa elämämme tarinaa. Käsistämme huomaamme myös ajan kulun. Tänä kesänä omat käteni täyttivät taas vuosia. Niihin on alkanut ilmestyä pieniä ruskeita laikkuja, ikääntymisestä kertovia maksaläiskiä. Tarkasti katsoessani näen kämmenselkieni ihossa myös hienonhienon ryppyverkon. Kesä on kääntynyt minun kohdallani, olen väistämättä vähitellen tulossa vanhaksi naiseksi.
Myös sairaudet ja onnettomuudet muovaavat käsiämme. Muistan, millainen järkytys oli herätä nukutuksesta rannemurtuman jälkeen, kun molemmin puolin käsivarttani törrötti rautahäkkyrä, joka piti murskaantuneet luut kasassa. Käsipoloiseni oli outo ja vieras, ja siihen jäi onnettomuudesta pysyvät jäljet. Oli hämmentävää tajuta, miten suuri merkitys oli tuon arkisista arkisimman ruumiinosan muuttumisella eri näköiseksi. En ollut enää se sama nainen, joka olin ennen. Tarinaani oli kirjoitettu uusi luku, ja edelleen käteni todistaa siitä joka päivä.
Kätemme tuntuvat usein toimivan kuin automaattiohjauksella. Tutut puuhat sujuvat rutiinilla, samalla kun aivomme askartelevat muiden asioiden parissa. Mutta joskus meidät tönäistään hereille, ja niin kävi minulle eräänä päivänä kotona puuhaillessani. Otin ruoka-aineita jääkaapista, availin paketteja ja ruskistin lihaa paistinpannussa. Pesin perunat, ladoin ne kattilaan ja laitoin kiehumaan. Välillä purin ja lastasin tiskikonetta ja laitoin pyykit pesukoneeseen ja painoin sen käyntiin. Ja äkkiä näin uudella tavalla omat käteni, jotka tekivät tuon kaiken. Oivalsin, että vaikka en näe itsestäni oikeastaan mitään muuta, käsieni työskentelyä pystyn seuraamaan vaivatta. Aivan kuin videokamera olisi ollut kiinnitettynä otsalleni ja kuvannut koko ajan käsiäni ja niiden liikkeitä.
Kädet ovat se osa minua, jonka näen koko ajan. Ja kaikesta siitä, missä käteni ovat mukana, jää myös jonkinlainen jälki. Jos kaikesta siitä oikeasti kuvattaisiin elokuva, millainen siitä tulisi? Huomasin, että ajatus ei tuntunut pelkästään mukavalta. Mitä kaikkea käteni puuhaavatkaan?
Ne askaroivat hyvien asioiden parissa. Silittävät poskea. Rapsuttavat koiraa. Kylvettävät vauvaa. Kuivaavat kyyneleitä. Hierovat hartioita. Syöttävät lasta. Hoitavat sairasta. Kirjoittavat kirjeen ystävälle. Koskettavat lohduttaen. Rauhoittuvat rukoukseen. Kohoavat ylistykseen.
Mutta liian usein kätteni kautta tapahtuu myös asioita, jotka eivät rakenna ketään. Käteni voivat osoitella ilkeästi toisia. Kirjoittaa haavoittavia, ivallisia sanoja. Tukistaa lasta. Napata sen yhden palan liikaa suklaata tai kaataa sen yhden lasin liikaa juotavaa. Painaa vielä kerran ”play”, vaikka ei pitäisi katsella enää yhtäkään sarjan jaksoa. Puuhailla jonninjoutavia samaan aikaan, kun jonkin tärkeän projektin deadline kirkuu mielessäni. Tai jäädä taskuun, silloin kun niiden pitäisi ojentua auttamaan.
Hengellisessä kielenkäytössä Jumalan käsi on voimakas kielikuva. Ajatus siitä, että olemme Jumalan kämmenellä tai hänen kätensä suojassa, on erityisen lohdullinen juuri siksi, että kädet ovat koko ajan niiden omistajan näkyvillä. On ihan eri asia olla Taivaan Isän kädessä kuin hänen taskussaan. Taskussakin on turvallista, mutta sinne saattaa helposti unohtua. Mietipä vaan, kuinka monta rutistunutta nenäliinaa ja kolikkoa ja vanhaa kuittia löytyy joskus omista taskuistasi.
Eikä kaikki aina edes päädy taskujemme pohjalle, vaan meiltä ihmisiltä hukkuu joskus tavaroita, arvokkaitakin. Niin kävi puolisoni vihkisormukselle, kun nuorena avioparina olimme matkalla Englannissa. Mereltä kävi hyytävä tuuli, ja mieheni otti sormuksen sormestaan lämmittääkseen käsiäni hieromalla niitä omien käsiensä suojassa. Kädet lämpenivät, mutta sormus unohtui meiltä sinne, Brightonin rantakadun katokseen. Mutta kun olen Jumalan kädessä, voin olla varma siitä, että en pääse unohtumaan. Toisin kuin me ihmiset, hän ei laske meitä kädestään jonnekin ja sitten unohda, mihin on meidät laittanut. Ja sitä, jonka Isä on käteensä ottanut turvaan, ei kukaan voi häneltä riistää pois.
Jumalan käsi ei kuitenkaan ole vain kielikuva. Jumalalla on ihan oikeastikin kädet. Hän tuli ihmiseksi, ja siitä lähtien hänellä on ollut ihmisen kädet. Noihin käsiin me olemme jättäneet pysyvät jäljet: Jeesuksen käsissä on haavat, jotka hän on vapaaehtoisesti antanut lyödä niihin saadakseen meidät omikseen. Kaiken sen, minkä meidän kätemme ovat rikkoneet ja murskanneet, hänen kätensä ovat sovittaneet ja korjaavat ennalleen.
Tuona päivänä, kun puuhailin kotiaskareissa ja löysin käteni uudestaan, oivalsin jotakin, mitä en koskaan aikaisemmin ollut tullut ajatelleeksi. Myös Jeesus voi koko ajan nähdä omat kätensä. Ja kun hän katsoo käsiään, hän näkee käsissään sinut ja minut. Profeetta Jesaja jo aikanaan ennusti näin tapahtuvan, kun hän kirjoitti: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda. Käsieni ihoon minä olen sinut piirtänyt.”
Ajattele, jokainen meistä on rakkaudella ikuistettu Jeesuksen käsien ihoon. Joka päivä hän katsoo käsiään ja näkee niissä meidät. Ja kun hän katsoo meitä, ei hän näe katkeraa muistutusta kärsimyksestään. Hän näkee lupauksen tulevaisuudesta, siitä edessä olevasta ilosta, joka meitä odottaa yhdessä hänen kanssaan.