Jaakko Pihlajamäki on seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen ja paikallisen vapaaseurakunnan vanhimmiston puheenjohtaja.
Nappasin otsikon tämän aamun Helsingin Sanomista. Juttu käsitteli pedofiliaa, mutta sopii erinomaisesti myös kristilliseen kontekstiin.
Sattui niin, että eilen illalla kirjoitin pääkirjoituksen Suomen Viikkolehteen aiheena vapaaseurakuntien lapsityö. Oikeastaan Hesarin otsikko sanoo olennaisen myös tuosta kirjoituksestani: yksikin pelastettu lapsi maksaa vaivan.
Pontimena kirjoitukselleni oli Vapaakirkon hallituksen viime kokouksessa syntynyt hyvä ja itsekriittinen keskustelu lapsityön tilasta kirkossamme ja sen seurakunnissa. Kuva ei ole kokonaisuutena kovin erinomainen: työmme piirissä olevien lasten määrä pienentynyt. Useat seurakunnat ovat kokonaan ilman lapsiin suuntautuvaa toimintaa. Tätä osin selittää se, että monet pienet seurakunnat ovat paikkakunnilla, joista nuoret perheet ovat muuttaneet pois, mutta vaikeata on isommissakin kunnissa ja kaupungeissa. Toki on myös loistavia poikkeuksia, seurakuntia, joissa lapsia tavoitetaan ja lapsityöhön satsataan.
Tuskin kukaan kiistää lapsityön tärkeyttä: jokaiselle olisi hyväksi löytää usko Vapahtajaan jo lapsena. Jeesus sanoo: ” Sallikaa lasten tulla minun tyköni, älkääkä estäkö heitä, sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta.” En voi olla muistelematta omaa lapsuuttani: pelkkää hyvää voin sanoa Kauhavan Passin kylän Haapajoen pyhäkoulusta, johon osallistuin niin kuin oikeastaan kattavasti koko kylän lapsikatras. Haapajoen tädin opetukset olivat selkeitä, tunnelma pyhäkoulussa oli lämmin ja osallistumaan haastava. Vuosia myöhemmin tajusin, että Haapajoet olivat helluntailaisia; luottamus heihin kylässä oli kuitenkin rikkumaton ja kaikki perheet mielellään lähettivät lapsensa Haapajoen pyhäkouluun. Hyvät eväät sieltä sain hengellisen kasvun tielleni.
Yhdeksi isoksi lapsityön esteeksi on tullut puute vapaaehtoisista. Tämä tuskin on pelkkä vapaakirkollinen ilmiö. Harvassa vapaaseurakunnassa on palkattua lapsityöntekijää, ja jos sellainen onkin, ei hän yksin pysty mahdottomia tekemään, vaan tarvitsee rinnalleen vapaaehtoisia. Valitettava viesti kentältä on, että vapaaehtoisten rekrytointi on yhä vaikeampaa. Nouseeko vielä näitä Haapajoen Irjoja, joiden sydämessä palaa Hengen tuli lasten johdattamiseksi Jeesuksen tykö!?
Mielelläni tulkitsen Jeesuksen kehotuksen ”älkääkä estäkö heitä” tarkoittavan , ei pelkästään aktiivista estämistä, vaan myös passiivista estämistä, sitä, että lapsityölle ei luoda toimintaedellytyksiä. Pyhäkoulutyö, partiotyö ja muu lapsiin kohdistuva työ ei saisi missään seurakunnassa jäädä marginaaliin, vaan sen pitää olla ydintä, seurakunnan tärkeintä evankeliumintyötä. Sitä työtä tekevät ansaitsevat seurakunnan täyden arvostuksen ja kiitoksen.
Totta kai kristillinen kasvatus ovat ennen muuta kotien vastuulla. Mutta lapsi voimaantuu seurakuntayhteydestään – pyhäkouluyhteydestään, kerhoyhteydestään, leiriyhteydestään ym-yhteydestään siinä kuin aikuinenkin. Seurakunta ei saa jättää kristillistä siemenen kylvöä ja kasvatusta pelkästään kotien varaan.
Syyt, miksi vapaaehtoisia on niin vaikea saada pyhäkoulun opettajiksi ja kerhojen vetäjiksi ovat valitettavasti itsellenikin tuttuja; olen niihin kaikkiin vedonnut: en osaa, teen niin paljon muutakin, ei ole kutsumusta.
Osaamattomuus on korjattavissa: siihen auttaa kokemuksen kertyminen, mutta on myös aineistoja, jotka antavat hyvän avun niin aloittelijalle kuin kokeneelle. Muu tekeminen on arvostuskysymys: totta kai on tärkeätä evankelioida aikuisikäisiä ja osallistua seurakunnan moniin toimintoihin, mutta mikä on tärkeysjärjestys? Monesta muusta on parempi tinkiä kuin hyvän sanoman opettamisesta lapsille. Kutsumus – jos seurakunnassa oltaisiin vain vahvan kutsumustietoisuuden varassa, paljon tärkeätä jäisi tekemättä. Monesti vastuuntunnon on syytä ylittää kutsumuksen puuttuminen.