Historia


Suomen Vapaakirkon historia

Vapaakirkollinen liike, joka 1920-luvulla uskonnonvapauslain tultua voimaan laillistui Suomen Vapaakirkkona, on pääosin kotimaisen herätystyön tulosta, mutta se sai myös ulkomaisia vaikutteita valistuneiden kannattajiensa välityksellä.

Suomessa vaikuttivat 1800-luvun puolivälistä lähtien varsinkin ruotsinkielisen säätyläisväen ja sivistyneistön keskuudessa liberalistiset ja naturalistiset aatteet, jotka mursivat kirkollista yhtenäiskulttuuria. Uskonnolliset auktoriteetit haluttiin arvioida uudelleen ja yksilön omaa uskonnollista ratkaisua pidettiin tärkeänä. Vapaakirkollistyyppiselle kristillisyydelle oli sosiaalinen tilaus.

Samoihin aikoihin Englannissa ja Yhdysvalloissa oli voimakas herätys- ja pyhityskristillisyyden nousukausi. Eräät suomalaiset saivat kosketuksen tähän kristillisyyteen kirjallisuuden välityksellä ja matkustelemalla. Ruotsista tulivat tutuiksi evankelisten yhteenliittymä.Evangeliska Fosterlandsstiftelsen ja vapaakirkollisten siitä muodostunut Svenska Missionsförbundet). Myös Venäjän evankeliseen liikkkeeseen pidettiin yhteyksiä.

Alkuaikojen ominaispiirteitä

Tyypiltään vapaakirkollisia herätyksiä syntyi Pohjanmaan ja Uudenmaan rannikkoseuduilla jo 1870-luvun lopulla. Varsinaisesta liikkeestä voi puhua vasta 1880-luvulla, sillä syksyllä1879 Helsingissä vierailleen herätyssaarnaajan lordi Radstockin käynti loi yhteyksiä näiden herätyspiirien välille.

Aluksi liike oli opillisestikin varsin vapaa – nimensä mukaisesti:
lähtökohdat olivat toisaalta luterilaisuudessa, toisaalta angloamerikkalaisessa herätyskristillisyydessä. Toiminta olikin allianssiluonteista, vaikkakin omia seurakuntia perustettiin alusta alkaen. Yhteydessä oli keskeistä henkilökohtainen uskonratkaisu, pyhitetty elämä ja aktiivinen kristillis-sosiaalinen toiminta.

Toimintaan kuului julistus- ja evankelioimistyön ohella raittiustyötä sekä uudenlaista pyhäkoulutyötä. Lapsille ja prostituoiduille perustettiin hoito- ja turvakoteja, myös kansankeittiöitä ja yömajoja ilmaantui muutamille paikkakunnille. Pystyvät kynäniekat julkaisivat omia lehtiä. Myös lapset saivat osansa hyvästä sanomasta. Sosiaalisessa työssä myös naisille aukeni laaja kenttä. Alkuaikojen merkittävimpien vaikuttajien joukosta voi mainita Heikelin ja Hellmanin sisarukset Pohjanmaalta sekä Emma Åhman-Mäkisen ja Anna Edelheimin pääkaupungista. Liikkeen nuorekkuutta osittaa se, että johtomiehistä vasta osa oli saavuttanut 30 vuoden iän. Heistä tunnetuimpia olivat Constantin Boije, Hjalmar Braxén, F.W. Lönnbeck, Antti Mäkinen ja Edvard Björkenheim.

Yhteistyötä ja hajaannusta

Vapaakirkolliset halusivat aluksi uudistaa luterilaista kirkkoa näkemystensä ja toimintatapojensa mukaiseksi. Vuionna 1886 kutsuttiin koolle melko laaja ja edustava allianssikokous yhteistyöstä keskustelemaan. Hanke osoittautui opillisen vastustuksen vuoksi kuitenkin mahdottomaksi. Niinpä vastuunkantajat muodostivat vuonna 1889 Vapaan Sisälähetyksen (vuodesta 1902 Vapaa Lähetys) itsenäisen toimintansa tueksi. Äänenkannattaja Suomen Viikkolehti alkoi ilmestyä vuonna 1888 ja ilmestyy edelleenkin. Ulkolähetystyö alkoi vuonna 1890, jolloin lähetettiin Suomen ensimmäinen naislähetti Kiinaan. Viisi vuotta myöhemmin työ alkoi Himalajalla Sikkimissä.

Merkittävin hajaannus vapaakirkollisessa liikkeessä sai alkunsa 1890-luvulla syntyneestä pyhityskiistasta. Aluksi liikkeen nuorimmat vaikuttajat vaativat aiempaa ehdottomampaa pyhitysopetusta. Pian protesti muutti täysin luonnettaan, ja syntyi ns. synnittömyysliike. Tämän kariuduttua osa mukana olleista ryhmittyi ultraevankelisen Akseli Skutnabbin ympärille. Hän julisti koko maailman autuutta Kristuksen sovitustyön pohjalta. Osa vapaakirkollisista liittyi Skutnabbiin tämän ajauduttua vuonna 1900 välirikkoon vapaakirkollisten johdon kanssa .

Uusi vuosisata tuo muutoksia

Vapaan Lähetyksen jäsenistön sosiaalinen rakenne laajeni ja suomenkielisten osuus lisääntyi etenkin 1890-luvulta lähtien. Vasta 1910-luvulla kieliryhmät olivat jokseenkin samankokoisia. Vuosina 1911-21, kun veljekset Eeli ja William Jokinen pitivät ympäri maata suuria herätyskokouksia, suomenkielisten määrä kasvoi nopeasti.

Jokisten vaikutus vapaakirkollisuuteen oli huomattava. Joukkokokousten myötä liikkeeseen tuli uusia piirteitä: näkyvä mainonta, telttakokoukset ja kädennosto ratkaisun merkiksi. Suuri joukko kokouksissa uskoon tulleita liittyi CE-yhdistyksiin. CE-nuorisoliike oli vuosisadan vaihteessa tuotu Suomeen Yhdysvalloista, ja se kotiutui vapaakirkollisten piiriin vähentäen samalla kiinnostusta NNKY:n ja NMKY:n toimintaan. CE:n paikallisyhdistykset toimivat kuitenkin varsin itsenäisinä, osa jopa korvaten seurakunnallisen toiminnan. Nuoret oppivat CE-yhdistyksissä itsenäiseen vastunkantoon, ja kansainvälisenä liikkeenä CE avasi heille myös laajemmat näköalat maamme rajojen ulkopuolelle.

Liike laillistuu

Toiminta oli ollut vuosikymmeniä epävirallista ja tavallaan laitonta. Seurakunnilla ei ollut omistusoikeutta, kastamattomia lapsia ei hyväksytty kirkonkirjoihin ja avioliittoon vihkiminen aiheutti hankaluuksia. Tilanne johtui osin siitä, etteivät suomen- ja ruotsinkieliset vapaakirkolliset päässeet yksimielisyyteen liikkeen järjestysmuodosta. Ruotsinkieliset irtautuivatkin vuonna 1921 omaksi ryhmäksi ja perustivat Fria Missionsförbundet -nimisen yhdistyksen. Suomenkieliset taas järjestäytyivät uskonnonvapauslain tultua voimaan 1923 Suomen Vapaakirkoksi. Vasta äskettäin saadun uuden uskonnonvapauslain myötä ruotsinkieliset ovat perustaneet kirkkokunnan nimeltään Missionskyrkan i Finland.

Vapaakirkollisten liittyminen Vapaakirkkoon käynnistyi hitaasti. Kirkkokunnan jäsenjärjestelmän avulla haluttiin laskea liittymiskynnystä. Varsinaisten jäsenten lisäksi hengelliseen yhteyteen luettiin kannattavat jäsenet, jotka kuuluivat muihin kirkkoihin. Käytännöstä on ajan oloon luovuttu. Vapaakirkkoon kuuluu myös alaikäisiä jäseniä sekä ulkojäseniä, jotka eivät voineet osallistua seurakunnan päätöksentekoon.

Sotien välisenä aikana uskovien aikuisten määrä yli kolminkertaistui, kun kannattavat jäsenet siirtyivät varsinaisiksi. 1930-luvun lopussa heitä oli noin 4000. Parin ensimmäisen vuosikymmenen aikana työntekijäkoulutusta oli annettu Tampereen saarnaajakoulussa, mutta toiminta jouduttiin keskeyttämään pulavuosien yllättäessä. Vapaakirkon perustamisen jälkeen koulutus siirtyi vuonna 1925 Helsingin uuteen keskustaloon

Vapaakirkolliset harrastivat 1920-luvulla edelleen ns. allianssiyhteyttä lähinnä baptistien, metodistien, helluntaiystävien ja skutnabbilaisten kanssa. Suhde kasvavaan helluntailiikkeeseen oli varovaisen epäilevä, 1930-luvulla ajoittain tulehtunut. Helluntailaiset opit kuitenkin vaikuttivat vapaakirkollisiin niin, että henkikastetta ja armolahjoja, mm. kielilläpuhumista, pidettiin entistä tavoiteltavampina. Vaikutus näkyi myös kastekysymyksessä. Vaikka uskovien kastaminen olikin jo kauan ollut vallitseva käytäntö, poistettiin vuonna 1974 monien vaiheiden
jälkeen teoreettinenkin mahdollisuus toisenlaiseen käytäntöön.

Johtohenkilöt ja jäsenistön kasvu

Merkittävä vaikuttaja Vapaakirkossa oli sen ensimmäinen esimies kouluneuvos S. S. Salmensaari (esimiehenä 1923-54). Hänen jälkeensä hallituksen puheenjohtajina ovat toimineet varatuomari, sosiaalineuvos Usko Waismaa, lakitieteen tohtori Tapio Nousiainen, metsänhoitaja Veikko Korhonen, diplomi-insinööri Seppo Kolehmainen, yhteiskuntatieteen tohtori Jorma Niemelä, lääketieteen lisensiaatti Reino Alho ja vuodesta 2007 lähtien oikeustieteen lisensiaatti Markku Almgren. Hallintovastuuta on sodan jälkeen siirretty yhä enemmän toimihenkilöiden päätettäväksi. Kirkkokunnan johtajaksi määriteltiin vuonna 1974 lähetysjohtaja. Tehtävää ovat hoitaneet vuosina 1975-1990 pastori, asessori Erkki Verkkonen, 1991-2001 pastori Jorma Kuusinen, 2001-2009 pastori Olavi Rintala ja 1. 7. 2009 alkaen pastori Hannu Vuorinen. Tehtävänimike muutettiin vuonna 1996 kirkkokunnanjohtajaksi.

Jäsenmäärän kasvu sodan jälkeen oli voimakkainta 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa sekä erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin kokonaisjäsenmäärä kasvoi noin 4500 jäsenellä. Vuoden 2011 lopussa kokonaisjäsenmäärä oli 15 152, mistä varsinaisia jäseniä oli 9 945. Vuodesta 1990 vuoteen 2011 varsinaisten jäsenten määrä on kasvanut 27%. Seurakuntien lukumäärä on liikkunut sadan lukemissa.

Eräs keskeisiä työmuotoja on ollut lähetystyö. Aasian lisäksi työ on laajentunut vuodesta 1957 Afrikkaan, Eurooppaan ja viimeksi Etelä-Amerikkaan.

Yhteyksiä eri tahoille

Virallisia suhteita pohjoismaisiin ja eurooppalaisiin sisarliikkeisiin vapaakirkollisilla on ollut vuodesta 1921 sekä Vapaakirkolla Evankelisten vapaakirkkojen kansainväliseen liittoon sen perustamisesta vuodesta 1948. Kotimainen yhteistyö Suomen vapaakristillisessä neuvostossa alkoi vuonna 1967. Sen näkyvin tulos on yhteinen Hengellinen laulukirja ja monet tärkeät seminaarit. Ei pidä myöskään unohtaa SVKN:n roolia vapaan kristillisyyden edunvalvojana ja lausunnonantajana. Vapaakirkko on ollut vuodesta 1999 lähtien myäs Suomen ekumeenisen neuvoston jäsen, mutta Kirkkojen Maailmanneuvoston ratkaisuihin on yleensä suhtauduttu melko kriittisesti. Tietynlainen tarkkailijayhteys Vapaakirkolla on ollut jo syntytaustastaan johtuen kotimaisen neuvoston toimintaan koko sen vaikutusajan.

Vapaakirkko kävi vuosina 1983-84 viralliset oppikeskustelut luterilaisen kirkon kanssa ja lokakuussa 1992 kolmikantakeskustelut luterilaisten ja helluntailaisten kanssa. Nämä keskustelut selvensivät kuvaa vapaakirkollisen ja luterilaisen uskonkäsityksen suhteesta toisiinsa ja loivat mahdollisuuden hoitaa keskinäisiä suhteita erityisen, pysyväksi tarkoitetun seurantatyöryhmän avulla.