Jälleennäkemisen toivo


Thaimaalaisessa yliopistossa, jossa parhaillaan työskentelen, aloitti viime syksynä opintonsa 20-vuotias nepalilainen nuorimies, Narendra*. Narendra oli suosittu opiskelutovereidensa joukossa ja opettajiensa mukaan hän oli huippuoppilas ja lupaava taloustieteilijän alku.

Maaliskuussa, oltuaan Thaimaassa vasta seitsemän kuukautta, Narendra kuoli traagisesti moottoripyöräonnettomuudessa. Yliopiston johto pyysi minut saattamaan Narendran ruumiin Kathmanduun sekä tapaamaan samalla hänen vanhempiaan ja osallistumaan hautajaisiin.

Pieneen katmandulaiseen kerrostaloasuntoon oli kokoontunut Narendran vanhempien, sisarusten ja isovanhempien ohella yli kolmekymmentä suvun jäsentä. Kaikki hiljenivät, kun aloin selvittää surullisten tapahtumien kulkua ja esitin yliopiston surunvalittelut.

Myöhemmin samana iltana minut ohjattiin sivuhuoneeseen, jossa oli joukko naisia itkemässä. Heidän keskellään istui Narendran äiti, joka oli niin murheen murtama, ettei hän ollut pystynyt puhumaan viikkoon. Tuon pohjattoman surun ja epätoivon edessä sanat tuntuivat riittämättömiltä. Istuin hänen ja Narendran isän kanssa hiljaa vieretysten pelkän läsnäoloni viestiessä osanottoa. Kerroin lopuksi, että ystävät niin Thaimaassa kuin aina Suomessa saakka muistavat heitä rukouksin. Narendran äiti nyökytti vaitonaisena päätään.

Hindutapojen mukaan ruumis pitää polttaa kuolinpäivänä, tai jos se ei ole jostakin syystä mahdollista, viimeistään kolmantena päivänä sen jälkeen. Narendran kuolemasta oli kuitenkin ehtinyt kulua jo viikko, minkä vuoksi perheen piti suorittaa pandit-papin määräämiä ylimääräisiä rituaaleja, jotta Narendran sielu voisi hindu-uskomusten mukaisesti vapautua oikealla tavalla ja jatkaa jälleensyntymistään. Sadat sukulaiset, ystävät ja naapurit olivat paikalla jättämässä viimeisiä jäähyväisiään Narendralle, epävarmoina siitä, mikä häntä seuraavassa elämässä odottaa.

Näiden tapahtumien myötä oman isäni ja isoäitini kuolemista johtunut suru ja ikävä nousivat uudestaan pintaan. Minua lohduttaa kuitenkin varmuus jälleennäkemisestä: isä ja isoäiti ovat jo perillä Taivaan kodissa, minne minäkin olen matkalla. Siellä saan kerran kiittää ja ylistää Jumalaa rinta rinnan heidän kanssaan.

Tämä on osa sitä toivoa, joka meillä kristityillä on: vaikka kipu ja suru ovat raskaita, kun menetämme läheisen ihmisen, Jeesuksen ristintyön ansiosta ero on vain väliaikainen. Tämä toivo kuuluu kaikille.

“Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla.” (1. Tess. 4:18)

Pekka Wilde

*Nimi on muutettu