Hiljaiset kuiskaukset taksissa olivat viimeinen hetki kanssasi. Tiesimme, että tilanne oli epävakaa: mitä tahansa voisi tapahtua tai olla tapahtumatta. Olit itse sanonut jo viikkoja, että olet valmis seuraamaan Jeesusta vaikka vankileirille. Silti aika pysähtyi ja mieli tyhjeni, kun kuulin, että sinut oli viety. Kyyneleet poskillani valuen päättelin illalla sukkasi, jotka olin neulonut sinua varten. Illalla peittoa päälle vetäessäni mietin sinua palelemassa – ehkä vaatteitta ja peitoitta. Ruokaa en voinut syödä rukoilematta ensin, että sinäkin saisit ruokaa.
”Sait korkeamman kutsumuksen”, mietin mielessäni. Mietin sinua hymysi kanssa vaikeissa oloissa. Toivottavasti et ole luopunut liikunnasta. Toivottavasti huumorinkukkasi kasvaa pimeydessäkin. Toivottavasti pidät kiinni Jeesuksesta yhtä lujaa kuin ennenkin – tai ehkä jopa lujemmin. Luen Efesolaiskirjeen kuudetta lukua. Hengellisen sotavarustuksen jälkeen Paavali sanoo: ”Rukoilkaa myös minun puolestani, että minulle annettaisiin oikeat sanat suuhun, kun ryhdyn puhumaan, ja että voisin rohkeasti julistaa evankeliumin salaisuutta, jonka vuoksi olen lähettiläänä, nyt vankilassa. Rukoilkaa, että voisin puhua rohkeasti, niin kuin minun tulee.”
Olet lähettiläänä. Lähetyskenttäsi ei ole helppo. Et voi lähettää rukouskirjeitä – tietokonetta tai puhelinta et varmasti näekään. Sinulle ei voi lähettää rohkaisevaa pakettia lämpimine sukkineen – osoitetta ja sijaintiasi ei ole tiedossa. Sinulla ei ole kotimaan kausia eikä paluulippuja voi hankkia – työmääräyksellesi ei ole mitään aikaa annettu.
”Miksi?” kyselen kyynelehtien. Samalla koen, että tehtäväni tässä on tavallaan vasta alkanut. Et ole yksin: minä ja muut, puhumattakaan Kaikkivaltiaasta Jumalastamme, olemme kanssasi! Odotan kuulumisiasi – vaikka todennäköisesti saan ne vasta, kun tapaamme Hänet kasvoista kasvoihin. Yhdessä eteenpäin! Älä luovuta! Samalla kuiskaan: ”Jeesus, opeta minua rukoilemaan! Auta, etten koskaan unohda…”
KM