On vaikea tiivistää lyhyeen kaikki se, mitä olen oppinut viiden kuukauden jaksollani Lähi-Idässä. Sen ainakin opin, ettei vieraassa maassa, täysin oudossa kulttuurissa ja intensiivisten, pitkien työpäivien läpi selviä ilman tukea.
Vahdin vilkasta pientä poikaa ja joskus päivät venyivät tosi pitkiksi. Pääsimme vanhempien mukana heidän töihinsä aavikolle useaan kertaan. Kipitin pojan perässä, joka kipitti isänsä perässä, joka pyydysti kameleita näytteiden ottoa varten, aika kuumalla aavikolla aika kuumassa mustassa kaavussa joskus jopa kaksitoista tuntia ennen kuin pääsimme taas kotiin. Toisina päivinä teippasin satoja tarroja, kannoin satoja vilttejä ja vielä vähän enemmän hammastahnoja ja -harjoja ylös toimistoon kolmanteen kerrokseen, minkä jälkeen kannoimme lähes yhtä paljon kauppakasseja kotiin kolmanteen kerrokseen.
Viimeiset viisi kuukautta ovat olleet kaikin puolin huiput ja onnistuneet, mutta se on varmaa, että yksin Jumalan armosta niistä on selvitty läpi. Ja ehkä vähän myös mentoreiden ja tiimin tuen avulla.
Vertaistuen arvon tajuaa siinä vaiheessa, kun kulttuurishokki on pahimmillaan ja kaikki mättää koko maassa. Kerronpa vain, että naisena Lähi-Idässä joutuu nielemään monta sellaista asiaa, joita miehet eivät joudu koskaan kohtaamaan. Silti täällä palvelee liuta uskomattoman hienoja naisia! Tiimini jäsenet ovat kaikki auttaneet sopeutumisessa, työpäivien läpi jaksamisessa ja myös jakaneet onnistumiset kanssani. Kun jokapäiväiseen kanssakäymiseen ujutetaan Jeesus, esirukouksen, yhteisen ylistyksen ja rakkaudellisen ojennuksen ja opastuksen kautta, moni asia saa uuden perspektiivin.
Kun vanhemmilla työpäivä kesti odotettua kauemmin, minä ja poika tanssimme ympäri asuntoa ylistysmusiikin tahtiin ja pienen ihmisen huoli vaihtui silmissä iloon ja rauhaan. Tai kun joka päivä siunasimme toisemme ennen töihin lähtöä, vaikka olisimme olleet aivan liikaa myöhässä.
Iloitsen yhteydestä, jota pitää yhdessä Jeesus, sellaisessa yhteydessä me kaikki kasvamme! Kol. 3:16-17
AW