He saapuivat bussilla pimeänä, kylmänä tiistai-iltana. Paksujen talvitakkien, hattujen ja kaulaliinojen peittäminä. Miehet, naiset ja lapset. Puheensorina valtaa eteisen. Miehet tervehtivät, jotkut heistä kättelevät, naiset hymyilevät ja kiirehtivät lapsia jonossa eteenpäin. Pikkuhiljaa ihmiset ovat täyttäneet salin, naiset parvella lasten kanssa ja miehet salissa vieri vieressä.
Istun naisten ja lasten kanssa parvella ja mietin, miltä heistä tuntuu olla kirkossa? Miten he kokivat meidät, jotka olimme toivottamassa heidät tervetulleiksi? Saimmeko kenties olla Jumalan käsiä, kun kättelimme heitä ja hymyllä viestitimme, että arvostimme heitä.
Kun puhe alkoi, ohjasin lapset alakertaan piirtämään. He puhuivat suomea vahvasti murtaen ja kertoivat innoissaan asioita toinen toisistaan ja koulusta. Iloiset äänet valtasivat huoneen, piirtäminen näytti olevan hauskaa puuhaa. Katseeni kohdistui yhteen suloiseen tyttöön, joka ei puhunut mitään, mutta rupesi heti piirtämään määrätietoisesti. Hetken kuluttua toinen tyttö kertoi, että tämä kyseinen tyttö on kuuro ja mykkä. Se tuntui minusta hirveän pahalta, koska jäin miettimään hänen pärjäämistään koulussa ja muuallakin. Miten voisin kommunikoida hänen kanssaan?
Jonkin ajan kuluttua hän sai piirustuksensa valmiiksi. Kuvassa oli kasvot, jossa oli suuri suu ja isot silmät ja korvat. Hän kirjoitti nimensä ja ikänsä kuvan alle. Kun hän näytti kuvaa minulle, tajusin hänen viestittävän, että minähän puhun, vaikka en sanoilla niin piirustuksen kautta; vaikka en kuule niin tiedän, että pidät minusta. Hän antoi piirustuksen minulle, halasin häntä ja nostin peukalot pystyyn merkiksi siitä, että piirustus oli tosi hyvä.
Puheen loputtua aikuiset tulivat alakertaan iltateelle ja tämän tytön isä tuli hakemaan hänet. Hyvästelimme ja jäin miettimään, näenkö häntä enää koskaan. Minulle tuo kohtaaminen puhuu siitä, kuinka voimme aivan yksinkertaisella tavalla olla Jumalan käsiä ja jalkoja ja koskettaa ihmisiä Jumalan rakkaudella. Sen ei tarvitse olla monimutkaista: pienikin hymy turvapaikanhakijalle voi ilmaista hänelle, että huomaan hänet, hän on tärkeä. Jumala ravisteli ennakkoluulojani tuon tapahtuman kautta, muistan sen aina.
Meillä on nyt ennennäkemätön tilaisuus viedä Jumalan rakkautta ja toivoa maailman ääriin tarvitsematta lähteä kotikaupunkiamme kauemmaksi. Ilmestyskirjassa puhutaan näystä jossa suuri joukko ihmisiä kaikista kansanheimoista ja kielistä ylistävät Jumalaa (Ilm. 7:9-10). Olkoon tämä raamatunkohta kirkkaana mielessämme. Tätä toivoa voimme jakaa siunaukseksi ympärillemme, missä ikinä vaikutammekin. Niin täällä kotimaassa kuin maailman äärissä.
Marja Gray