Ajamme pitkän matkan huonoa tietä – jos sitä ylipäätään voi tieksi sanoa. Läpi hiekkadyynien. Yli kolmen tunnin päästä pysähdymme kookkaan teltan eteen. Meitä tullaan tervehtimään ystävällisesti ja pyytämään peremmällä. Laitamme liikuteltavan klinikkamme pystyyn. Meillä on muutama muovilaatikollinen tavaraa ja pieni pöytä.
Tällä kertaa päädyn tutkimaan ja haastattelemaan hyvin älykästä, noin kymmenvuotiasta pikkutyttöä. Innokkaasti hän työntää likaiset kasvonsa ja takkuisen tukkansa lähelle. Hän on ylpeä saadessaan auttaa. Kysyy, jos ei aina ymmärrä heikkoa arabian kieltäni. Silmät kirkkaina hän seuraa jokaista liikettäni. Sanon äidille, että tyttäresi on todella välkky. Äiti nyökkää. Hän kertoo, että tyttö käy koulua. Ajatuksissani toivon, että näin olisi myös jatkossakin. Se on hänen toivonsa parempaan tulevaisuuteen.
Matkaamme toiseen beduiinitelttaan. Yllätykseksemme siellä on kylässä naapurin mies lähiteltasta. Alkuesittelyiden ja muutaman teekupillisen jälkeen selviää, että mies on kristitty – salainen sellainen, muut miehet tietävät kertoa. Se tuntuu ennenkuulumattomalta ja tunnemme olevamme etuoikeutettuja. Vierailun jälkeen emme tosin pääse selville vanhan miehen tarinasta. Saamme vaihdettua yhteystietoja ja saamme rukoilla miehen puolesta. Lähtiessämme olemme sydän toivoa täynnä. Kiitos Herra, että saimme kokea ja nähdä palan taivasta tänään.
Room. 8:24-25 sanoo: ”Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti.”
Työtä tehdessämme rukouksemme on, että voisimme antaa toivoa näille ihmisille, jotka eivät toivosta välttämättä edes tiedä. Rukoilemme pelastusta jokaiselle beduiiniperheelle. Rukoilemme kärsivällisyyttä, jotta voimme odottaa ja nähdä toivomme täyttyneenä. Autiomaa on kuiva ja sadetta vähän. Isä lähetä sinä sade!
TH